Nämä vapaapäivät menevät ohi taas hurahtaen, nyt on jo sunnuntai! Tästä pääsiäisestä taisi tulla munarikkain pitkään aikaan :) Menin jo sekaisin laskuissa kuinka monta suklaamunaa on tullut syötyä. No, totuus näkyy vaa'alla pääsiäisen jälkeen... Tai ehkä olen taas ovela, siirrän seuraavaa punnitusta ja toivon, että suklaan vaikutus ehtii sulaa siihen mennessä... Toivossa on hyvä elää.

Niin viime jutussa kerroin, että aloitin uudessa työssä jokin aika sitten. Se ei ole ainoa "mullistava" asia, mitä elämässäni on tapahtunut lähiaikoina. Valmistuin ammattiin jokin aika sitten ja se oli erittäin merkittävä asia minulle. Lisäksi menimme kihloihin poikaystäväni kanssa, mikä oli vielä suurempi juttu kuin tuo valmistuminen.  Olen saanut totutella vasemmassa nimettömässä kimaltelevaan sormukseen. Onnitteluja kihlauksesta on tullut muutamia, odotan mielenkiinnolla sukulaisteni kommentteja. 82-vuotias mummoni oli sanonut, että "Meinaako ne nyt ihan tosissaan ruveta.". Tuntuu, että asiat ovat loksahdelleet paikoilleen elämässä ja olen hyvin onnellinen siitä.

Ja kun tapahtuu hyviä asioita niin täytyy tapahtua myös ikäviä asioita. Sain tietää, että lapsuudenystävälläni on ollut jo jonkin aikaa mielenterveydellisiä ongelmia. Siitä ei tiennyt lähes kukaan hänen lähipiiristään. Tilanne meni niin pahaksi, että hän oli hoidossa useita viikkoja. Tuo asia sattui minuun kovasti ja monta kertaa olen miettinyt olisiko minun pitänyt huomata jotain. Olinko liian kiinni omissa asioissa etten huomannut toisen pahaa oloa? Ja välillä tuntuu todella pahalta, että omat asiat ovat nyt hyvin, mutta hän joutuu taistelemaan elämän perusasioiden kanssa. En ole kauheasti hehkuttanut hänen seurassa uutta työtä yms. asioita. Onko minulla lupa olla onnellinen hänen seurassaan?